Jokin aika sitten päädyin pohtimaan sellaista fiktiivistä skenaariota, että minulle tarjottaisiin seuraavaa sopimusta: koko loppuelämäni ajan saisin kenet tahansa koko maailmassa harrastamaan seksiä kanssani niin halutessani, mutta toisaalta kukaan ei ikinä tulisi rakastamaan minua (siis romanttisessa mielessä — lähisukulaisten, lemmikkien ja mielikuvitusystävien platoninen rakkaus olisi sitten erikseen). Pohdin, haluaisinko suostua tuollaiseen sopimukseen, jos joku sarvipää sellaista joskus keskiyöllä tienhaarassa tarjoaisi. Ehkä melko hämmentävästikin päättäminen osoittautui jokseenkin hankalaksi. Ikuisena optimistina ja vaaleanpunaista huttua jatkuvasti maailmassa näkevänä romantikkona toki koin, että tuomio ikuiseen rakkaudettomuuteen ei nyt varsinaisesti kuulosta erityisen houkuttelevalta. Toisaalta en tiedä, ehtisikö siinä melankoliassa pahemmin velloa tai tuntuisiko se missään, jos sormiaan napsauttamalla saisi aina uutta aktiviteettia, johon keskittyä ja hukuttaa murheensa. Ja jos suoraan sanotaan, niin olisihan tuo kuitenkin aika selkeä parannus nykytilanteeseen.
Mahdollista vastausta tuohon pohtiessani aloin miettiä, miten se suhtautuisi jokseenkin vastakkaiseen tarjoukseen: koko loppuelämäni ajan saisin kenet tahansa koko maailmassa — saaden vaihtaa henkilöä koska tahansa — rakastamaan minua, mutta patjoilla painimiselle saisin heittää hyvästit koko loppuelon ajaksi. Rehellisesti sanottuna koko tämä toinen vaihtoehto oikeastaan lähti ajatuksesta, että mahdollisista huonoista puolistaan huolimatta ensimmäinen sopimusvaihtoehto olisi kuitenkin parempi kuin tämä. Tällaisesta ajattelusta tuli lähes huono omatunto, mutta toisaalta en tiedä, kuinka paljon tuollainen rakkaus ilman kokonaisvaltaista fyysisyyttä — romanttisenakaan — eroaisi hyvästä ystävyydestä tai aiemmin mainituista platonisista lajikumppaneistaan. Mutta onhan tuollaisessa varauksettomassa ja ehdottomassa rakkaudessa toisaalta oma houkuttelevuutensa ja sellainen olisi varmaan aika tehokas majakka ja kiinnepiste elämän hurrikaaneissa ja tsunameissa. Ja jos suoraan sanotaan, niin olisihan tuo kuitenkin aika selkeä parannus nykytilanteeseen.
Näitä vaihtoehtoja vertaillessani lähdin aluksi ajatuksesta, että jompikumpi olisi pakko valita. Sitten päätin kuitenkin olla innovatiivinen, ajatella pehmustetun kopin ulkopuolella ja ottaa mukaan tavallaan kolmannenkin vaihtoehdon: molempien esitettyjen sopimusten tyrmäämisen ja elämisen jatkamisen normimaailmassa nykyisellään, eli oikeastaan koko valinnan tekemättä jättämisen. Tässä vaihtoehdossa mikään ei olisi taattua vaan omasta aktiivisuudesta ja tuurista riippuen kakku voisi jäädä sekä säästämättä että syömättä. Toisaalta kaikkeen olisi myös mahdollisuus, eli mitään kokemusta ei olisi suljettu varmasti pois ja niiden kokeminen samaan aikaankin olisi (ainakin teoreettinen) vaihtoehto. Elämä ei myöskään olisi aina niin tylsän ennalta-arvattavaa kuin muissa vaihtoehdoissa. Ja jos suoraan sanotaan, niin olisihan tuo kuitenkin aika selkeä parannus nyk... eiku.
Todellisuuden ja maailmankaikkeuden mielikuvituksettomat rajat ovat sitoneet minut melko tukevasti kolmanteen vaihtoehtoon, joten oikeasti minun ei tarvitse tehdä minkäänlaista valintaa, mikä on ehkä helpotuskin. Toisaalta jos tuollaiseen valintaan todella olisi mahdollisuus, en edelleenkään ole varma, valitsisinko lopulta vaihtoehdoista viimeksi mainittua.
