1. joulukuuta 2012

Karma Chameleon

Minulla on ollut sekä töissä että yksityiselämässäni varsin selkeä ja yksinkertainen periaate: haluan pystyä olemaan ylpeä itsestäni ja tekemisistäni. Täydellisyyttä ei tässäkään asiassa voine ikinä saavuttaa, mutta voi sitä kuitenkin tavoitella.

Työelämässä tämä asenne on tuottanut jossain määrin hedelmää. Hetkittäin pohdiskelen kyllä työni mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä, mutta jonkinlaista menestymistä ja kiitostakin olen osakseni saanut. Voisin siis väittää, että ammattiylpeydestä kiinni pitäminen on tuottanut onnistumisia.

Yksityiselämässä samainen asenne alkaa puolestaan osoittautua aivan Saatanan huonoksi ideaksi. Mistään katastrofista en toki puhuisi — vaikka jokseenkin draamaan taipuvainen olenkin — mutta hiljalleen olen taipunut sellaiseen päätelmään, että niin sanottuun kunnollisuuteen tai jopa jalouteen pyrkiminen on kohdallani aika pahasti ristiriidassa onnellisuuteni kanssa.

Oma vikanihan tämä ei missään nimessä ole, eikä valitettavasti kenenkään muunkaan, joten ongelmasta ei selvitä hirttämällä syyllinen aamunkoitteessa. Minä syytän tästä (jälleen kerran) koko maailmaa. Olisiko muka liikaa vaadittu, että se toimisi niin kuin Jane Austenin romaaneissa?

Olisi melko omahyväistä väittää todella käyttäytyvänsä kuin herra Darcy tai eversti Brandon, mutta vaikka siihen pystyisikin, uskoisin tien nousevan pystyyn aika nopeasti. Vaikka Austenin kirjoissa nämä herrat implisiittisesti tai jopa eksplisiittisesti juurrutetaan aika tukevasti ns. hyvien puolelle, olen myös useasti kuullut, että tuollaiset hahmot ovat lopulta varsin tylsiä. Eikä tylsyys kovinkaan usein ole ihmisten toivelistalla korkealla, kun he etsivät seuraa (hetkellistä tai pysyvämpää).

Tämä liittynee aika suoraan vain kaveriksi leimautumiseen, josta olen uskoakseni nillittänyt tarpeeksi jo aiemmin. Mutta nyt minua riipii ja samanaikaisesti kiehtoo lähinnä takertumiseni joihinkin toimintatapoihin, joiden epäilen pidättelevän minua etäällä onnellisuudesta. Sillä jos vaikka tipahdankin käytökseni perusteella tukevasti naisten kaverilaatikkoon, miksi en sitten muuta käytöstäni (omalla vintilläni toistuvasta uhoamisesta huolimatta), jos asian kuvittelen tiedostavani?

Voisin aina väittää, että käytös puskee läpi tikapuuhermostostani enkä yksinkertaisesti voi sille mitään, mutta siihen en kyllä tunnusta uskovani. Ehkä kuvittelen saavani jaloutta tihkuvalla Mr. Darcy -imagolla lopulta enemmän positiivista palautetta kuin mitä saisin parisuhdetaidoillani? Tai ehkä alitajuisesti olen niin laitostunut ja kiintynyt näennäiseen itsenäisyyteeni, että sisäisen muutosvastarinnan musertamana tavoittelen mieluummin ystävyyttä ja arvostusta kuin syvempiä kontakteja? Tai kenties olen kyynistynyt ja jossain syvällä sisimmässäni naisia vihaava luolamies, jota eivät mokomat heitukat kiinnosta?

On myös hyvin mahdollista, että kuvittelemallani kunnollisuudella ja luontaisen herttaisella ritarillisuudellani ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä. Ehkä käytän sitä vain tekosyynä peittääkseni pelkuruuttani tehdä asioille mitään. Tai ehkä moisella imagolla niittäisikin menestystä, mutta olen sellaisen saavuttamisesta kauempana kuin kuvittelen ja minua pidetäänkin yläluokan kyldyreilleissä piireissä vain pöytälamppuun rinnastuvana taviksena.

Elämä on yhtä mysteeriä.